Santa Maria in Trastevere

Aika monet Rooman-kävijät ovat istuskelleet keskiaikaisessa Trasteveren kaupunginosassa neitsyt Marian mukaan nimetyllä aukiolla ja nauttineet kupillisen espressoa tai pienen punaisen Campari-soodan. Se on ihan sitä postikorttiroomaa: kapeita nupukivikujia, parvekkeilla kuivuvia pyykkejä, baareja, ravintoloita, skootterilla ajavia mummoja.

Siinä aukion laidalla on vanhanpuoleinen kirkko, Santa Maria in Trastevere. Sen paikalla tiedetään olleen kristittyjen kokoontumispaikka jo 200-luvun alussa. Kirkkoja ei vielä tuolloin ollut, niitä alettiin rakentaa vasta 300-luvulla, kun keisari Konstantinus omaksui edeltäjiään suvaitsevaisemman uskontopolitiikan.

Santa Maria in Trasteveren basilikan vanhimmat osat ovat 300-luvulta. Ilmeisesti juuri siinä kirkossa on vietetty messua ensimmäisen kerran julkisesti, kun kristinusko ei enää ollutkaan vainottujen piileskelijöiden liike.

Santa Maria in Trasteveren kirkossa on arkkitehtonisesti ja taidehistoriallisesti monta kerrosta, niin kuin vanhoissa kirkoissa aina on. Kuluneet vuosisadat ovat jättäneet siihen omat merkkinsä ja jälkensä.

Suomessa käytiin hiljattain keskustelua siitä, voisiko Pauno Pohjolaisen viimeistä ehtoollista kuvaava veistos saada pysyvän paikan Turun tuomiokirkosta. Ajatuksen vastustajat perustelivat vastustustaan sillä, että nykytaide ei sovi keskiaikaiseen katedraaliin.

Mutta ei Turun tuomiokirkkokaan ole jäänyt keskiajalle. Historian eri aikakaudet ovat jättäneet kirkon seiniin ja lattioihin omat jälkensä, useimmiten juuri taiteen muodossa.

Onko niin, että se mitä meidän ajastamme kansallispyhättöön jää, ovat töpselit, valokatkaisijat ja valvontakamerat? Emmekö voisi jättää tuleville sukupolville myös jotakin, joka kertoo sisällöstä, tämän ajan uskon tulkinnasta? Vai onko niin, että meidän aikanamme juuri tekniikasta on tullut se varsinainen sisältö?

Tätä ikivanhaa roomalaista kirkkoa katsoessani mietin omaa uskonnollista perintöäni, luterilaisuutta.

Katolisen Santa Maria in Trasteveren kirkon historia palautuu aikaan ennen kuin uskontunnustuksia oli lyöty virallisesti lukkoon ensimmäisissä kirkolliskokouksissa, aikaan ennen kuin pappien ja paavin virkoja oli olemassakaan. Minne asti luterilaisen kirkon historia ulottuu? Milloin luterilainen kirkko perustettiin?

Moni voisi mennä halpaan ja vastata, että 1500-luvulla. Se on kuitenkin väärä vastaus. Jos me kysymme niiltä, joita aikanaan alettiin nimittää luterilaisiksi, huomaamme, että Santa Maria in Trasteveren kirkko on ilman muuta myös heidän kirkkonsa.

Kun Lutherin ja hänen hengenheimolaistensa oli aikanaan tehtävä selkoa siitä, mihin he oikein pyrkivät, he laativat Augsburgin tunnustuksena tunnetun asiakirjan vuonna 1530.

Se on edelleen luterilaisuuden tärkein tunnustuskirja.

Augsburgin tunnustus esitteli ytimekkäästi sen, mitä luterilaiset kristinuskosta ajattelivat. Sen tarkoituksena oli estää protestanttisen kirkkokunnan syntyminen ja osoittaa, että luterilaisuus edustaa katolista kristinuskoa. Tunnustuksen lopussa muistutetaan, että “esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista.”

Reformaattorit pitivät itsestään selvänä, että he eivät olleet luopuneet katolisesta uskosta eivätkä perustaneet uutta kirkkoa.

Luterilaisuus oli katolinen uudistusliike samalla lailla kuin vaikkapa fransiskaaninen ja dominikaaninen reformi kolmestaaa vuotta aikaisemmin.

Ehkä uusi viestintäteknologia, vasta keksitty kirjapainotaito, sai aikaan sen, että mediahälystä tuli rajumpi kuin fransiskaanien tai dominikaanien tapauksessa.

Ehkä juuri siksi Augsburgin tunnustuksessa lausuttu toive ei toteutunut, ja luterilaisuus muodostui omaksi kirkkokunnakseen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luterilaisuuden historia alkaisi 1500-luvulta.

Santa Maria in Trasteveren messut 300-luvulta tai samalla paikalla pidetyt kotihartaudet sata vuotta aikaisemmin kuuluvat luterilaiseen uskonperintöön ihan siinä missä roomalaiskatoliseenkin.

jaakkoheinimaki

Tietokirjailija Jaakko Heinimäki (s. 1965) on koulutukseltaan teologi ja luterilaisen kirkon pappi. Vapaana kirjoittajana hän on työskennellyt koko kuluvan vuosituhannen. Hän on kirjoittanut mm. seitsemästä kuolemansynnistä, uskonnon ja huumorin suhteesta sekä viinistä, ruoasta ja mausteista. Kiitetty Suomen lasten Raamattu (2009) on Heinimäen ja kuvittaja Christel Rönnsin käsialaa. Jaakko Heinimäki on myös kirjoittanut elokuvakäsikirjoituksia yhdessä Pekka Lehdon kanssa sekä Mikko Kuustosen (Q - lauluntekijän tarina) ja Miina Äkkijyrkän (Miina - äkkijyrkkä) henkilökuvat.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu