Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Thu, 15 Dec 2011 10:58:15 +0200 fi Ahneus on typeryyden eräs muoto http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/91333-ahneus-on-typeryyden-eras-muoto <p>Kun menin neljätoistavuotiaana ensimmäiseen kesätyöpaikkaani, sain kotoa neuvon. “Koita tehdä sillä mielellä töitä, ettei tilipäivänä käsi vapise, kun kuittaat palkkasi.” Vaikka tilipussien aikaa ei tuolloin enää elettykään, ilman nimikirjoitusta rahaa ei itselleen tosiaan saanut, sillä rahat piti käydä nostamasta pankista. </p><p>Kovin yksityiskohtainen tuo kotoa saatu neuvo ei ollut. Se jätti aika paljon oman harkinnan varaa, ja juuri siksi se oli hyvä neuvo. Se vetosi omaantuntoon. Hyvän työn yksi tunnuspiirre on se, että sitä voi tehdä hyvillä mielin. Eikä kyse ole vain tilipäivän hyvästä mielestä vaan siitä, että voi olla tyytyväinen ja ylpeä siitä, mitä osaa, kenen kanssa töitä tekee ja kenelle. </p><p>Mutta onko omaantuntoon vetoaminen yhtä vanhanaikaista kuin ajatus tilipussista, joka työpäivän päätteeksi kuitataan työmaan kassalta?&nbsp; Entä työnantajan omatunto? Vapiseeko lääkäriasema Mehiläisen omistajien käsi osinkoja nostaessa, kun paljolti verovaroilla tuloksensa tekevän yrityksen liikevoitto on kirjanpitokikkailulla puljattu jotakuinkin verottomaksi. Sinänsä järjestely on täysin laillinen, muistavat johtajat korostaa.</p><p> Vapiseeko irtisanomisilmoituksia allekirjoittava käsi silloin, kun ainoa todellinen syy potkuihin on vielä suuremman voiton tekeminen yrityksen omistajille? Ja vaikka siihen löytyisi laista jokin porsaanreikä?</p><p>Kuten vaikkapa viime vuosina ennätystulosta tahkonnut Otavamedia, joka palkitsi henkilöstönsä antamalla alkuviikosta potkut yli neljällekymmenelle työntekijälle. Silloin kun yritysjohto joutuu oikein erityisesti painottamaan, että järjestelyt ovat lain mukaisia, on aina jotakin hämärää tekeillä. Aina. Omatunto voi säilyä puhtaana myös niin, että sitä ei käytetä lainkaan.</p><p>Aineellisen pääoman lisäksi on olemassa myös aineetonta pääomaa. Sellaista on esimerkiksi terve ylpeys. Tästä syystä yrityksen maine ei koskaan ole vain markkinointiviestintään liittyvä asia.&nbsp; Maine vaikuttaa myös siihen, millaista yrityksessä on työskennellä.&nbsp; Työtä tekevä käsi voi vapista myös siitä syystä, että työntekijä häpeää työnantajaansa. Siksi lääkäriasemakin kannattaa valita sen mukaan, ettei leikkaavan lääkärin käsi kauheasti vatkaisi ihan vain nolouttaan.</p><p> Ahneus on yksi keskiajan seitsemästä kuolemansynnistä. Ahneus on yksisilmäisyyttä. Se on aineettoman pääoman halveksimista aineellisen kustannuksella.&nbsp; Keskiajan oppineet määrittelivät kuolemansynneille aikanaan niitä vastaavat päähyveet. Ahneuden vastakohtana he eivät pitäneet kohtuullisuutta, kuten äkkipäätään voisi kuvitella vaan viisautta. Ahneus on typeryyden eräs muoto. </p><p>Joulun suuri kertomus Jumalan syntymisestä köyhäksi ihmislapseksi valaisee myös kysymystä ahneudesta. Syntymällä ihmiseksi Jumala, se varsinainen Omistajien Omistaja, ilmaisee itsensä. Hän haluaa jakaa, ei haalia.&nbsp; Siksi ei ole ihme, että monissa adventin ja joulun virsissä on aika kovaa kritiikkiä korskeaa vallankäyttöä ja ahnetta maailmanjärjestystä vastaan. </p><p>Esimerkiksi virsi 3 sopisi ihan hyvin Vallatkaa Wall Street -mielenosoitusten tunnuslauluksi: “Hoosianna! Annathan vallan käyttöön mallin uuden...” tai se tuttu Tiellä ken vaeltaa, siis virsi 15, jossa mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa: "Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus, voimalla väkivallalla et tahdo hallita."</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kun menin neljätoistavuotiaana ensimmäiseen kesätyöpaikkaani, sain kotoa neuvon. “Koita tehdä sillä mielellä töitä, ettei tilipäivänä käsi vapise, kun kuittaat palkkasi.” Vaikka tilipussien aikaa ei tuolloin enää elettykään, ilman nimikirjoitusta rahaa ei itselleen tosiaan saanut, sillä rahat piti käydä nostamasta pankista.

Kovin yksityiskohtainen tuo kotoa saatu neuvo ei ollut. Se jätti aika paljon oman harkinnan varaa, ja juuri siksi se oli hyvä neuvo. Se vetosi omaantuntoon. Hyvän työn yksi tunnuspiirre on se, että sitä voi tehdä hyvillä mielin. Eikä kyse ole vain tilipäivän hyvästä mielestä vaan siitä, että voi olla tyytyväinen ja ylpeä siitä, mitä osaa, kenen kanssa töitä tekee ja kenelle.

Mutta onko omaantuntoon vetoaminen yhtä vanhanaikaista kuin ajatus tilipussista, joka työpäivän päätteeksi kuitataan työmaan kassalta?  Entä työnantajan omatunto? Vapiseeko lääkäriasema Mehiläisen omistajien käsi osinkoja nostaessa, kun paljolti verovaroilla tuloksensa tekevän yrityksen liikevoitto on kirjanpitokikkailulla puljattu jotakuinkin verottomaksi. Sinänsä järjestely on täysin laillinen, muistavat johtajat korostaa.

Vapiseeko irtisanomisilmoituksia allekirjoittava käsi silloin, kun ainoa todellinen syy potkuihin on vielä suuremman voiton tekeminen yrityksen omistajille? Ja vaikka siihen löytyisi laista jokin porsaanreikä?

Kuten vaikkapa viime vuosina ennätystulosta tahkonnut Otavamedia, joka palkitsi henkilöstönsä antamalla alkuviikosta potkut yli neljällekymmenelle työntekijälle. Silloin kun yritysjohto joutuu oikein erityisesti painottamaan, että järjestelyt ovat lain mukaisia, on aina jotakin hämärää tekeillä. Aina. Omatunto voi säilyä puhtaana myös niin, että sitä ei käytetä lainkaan.

Aineellisen pääoman lisäksi on olemassa myös aineetonta pääomaa. Sellaista on esimerkiksi terve ylpeys. Tästä syystä yrityksen maine ei koskaan ole vain markkinointiviestintään liittyvä asia.  Maine vaikuttaa myös siihen, millaista yrityksessä on työskennellä.  Työtä tekevä käsi voi vapista myös siitä syystä, että työntekijä häpeää työnantajaansa. Siksi lääkäriasemakin kannattaa valita sen mukaan, ettei leikkaavan lääkärin käsi kauheasti vatkaisi ihan vain nolouttaan.

Ahneus on yksi keskiajan seitsemästä kuolemansynnistä. Ahneus on yksisilmäisyyttä. Se on aineettoman pääoman halveksimista aineellisen kustannuksella.  Keskiajan oppineet määrittelivät kuolemansynneille aikanaan niitä vastaavat päähyveet. Ahneuden vastakohtana he eivät pitäneet kohtuullisuutta, kuten äkkipäätään voisi kuvitella vaan viisautta. Ahneus on typeryyden eräs muoto.

Joulun suuri kertomus Jumalan syntymisestä köyhäksi ihmislapseksi valaisee myös kysymystä ahneudesta. Syntymällä ihmiseksi Jumala, se varsinainen Omistajien Omistaja, ilmaisee itsensä. Hän haluaa jakaa, ei haalia.  Siksi ei ole ihme, että monissa adventin ja joulun virsissä on aika kovaa kritiikkiä korskeaa vallankäyttöä ja ahnetta maailmanjärjestystä vastaan.

Esimerkiksi virsi 3 sopisi ihan hyvin Vallatkaa Wall Street -mielenosoitusten tunnuslauluksi: “Hoosianna! Annathan vallan käyttöön mallin uuden...” tai se tuttu Tiellä ken vaeltaa, siis virsi 15, jossa mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa: "Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus, voimalla väkivallalla et tahdo hallita."

]]>
29 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/91333-ahneus-on-typeryyden-eras-muoto#comments Thu, 15 Dec 2011 08:58:15 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/91333-ahneus-on-typeryyden-eras-muoto
Santa Maria in Trastevere http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/87444-santa-maria-in-trastevere <p>Aika monet Rooman-kävijät ovat istuskelleet keskiaikaisessa Trasteveren kaupunginosassa neitsyt Marian mukaan nimetyllä aukiolla ja nauttineet kupillisen espressoa tai pienen punaisen Campari-soodan. Se on ihan sitä postikorttiroomaa: kapeita nupukivikujia, parvekkeilla kuivuvia pyykkejä, baareja, ravintoloita, skootterilla ajavia mummoja.</p><p> Siinä aukion laidalla on vanhanpuoleinen kirkko, Santa Maria in Trastevere. Sen paikalla tiedetään olleen kristittyjen kokoontumispaikka jo 200-luvun alussa. Kirkkoja ei vielä tuolloin ollut, niitä alettiin rakentaa vasta 300-luvulla, kun keisari Konstantinus omaksui edeltäjiään suvaitsevaisemman uskontopolitiikan.</p><p> Santa Maria in Trasteveren basilikan vanhimmat osat ovat 300-luvulta. Ilmeisesti juuri siinä kirkossa on vietetty messua ensimmäisen kerran julkisesti, kun kristinusko ei enää ollutkaan vainottujen piileskelijöiden liike.</p><p> Santa Maria in Trasteveren kirkossa on arkkitehtonisesti ja taidehistoriallisesti monta kerrosta, niin kuin vanhoissa kirkoissa aina on. Kuluneet vuosisadat ovat jättäneet siihen omat merkkinsä ja jälkensä. </p><p> Suomessa käytiin hiljattain keskustelua siitä, voisiko Pauno Pohjolaisen viimeistä ehtoollista kuvaava veistos saada pysyvän paikan Turun tuomiokirkosta. Ajatuksen vastustajat perustelivat vastustustaan sillä, että nykytaide ei sovi keskiaikaiseen katedraaliin. </p><p> Mutta ei Turun tuomiokirkkokaan ole jäänyt keskiajalle. Historian eri aikakaudet ovat jättäneet kirkon seiniin ja lattioihin omat jälkensä, useimmiten juuri taiteen muodossa. </p><p>Onko niin, että se mitä meidän ajastamme kansallispyhättöön jää, ovat töpselit, valokatkaisijat ja valvontakamerat? Emmekö voisi jättää tuleville sukupolville myös jotakin, joka kertoo sisällöstä, tämän ajan uskon tulkinnasta? Vai onko niin, että meidän aikanamme juuri tekniikasta on tullut se varsinainen sisältö? </p><p>Tätä ikivanhaa roomalaista kirkkoa katsoessani mietin omaa uskonnollista perintöäni, luterilaisuutta. </p><p> Katolisen Santa Maria in Trasteveren kirkon historia palautuu aikaan ennen kuin uskontunnustuksia oli lyöty virallisesti lukkoon ensimmäisissä kirkolliskokouksissa, aikaan ennen kuin pappien ja paavin virkoja oli olemassakaan. Minne asti luterilaisen kirkon historia ulottuu? Milloin luterilainen kirkko perustettiin? </p><p> Moni voisi mennä halpaan ja vastata, että 1500-luvulla. Se on kuitenkin väärä vastaus. Jos me kysymme niiltä, joita aikanaan alettiin nimittää luterilaisiksi, huomaamme, että Santa Maria in Trasteveren kirkko on ilman muuta myös heidän kirkkonsa. Kun Lutherin ja hänen hengenheimolaistensa oli aikanaan tehtävä selkoa siitä, mihin he oikein pyrkivät, he laativat Augsburgin tunnustuksena tunnetun asiakirjan vuonna 1530. </p><p>Se on edelleen luterilaisuuden tärkein tunnustuskirja. Augsburgin tunnustus esitteli ytimekkäästi sen, mitä luterilaiset kristinuskosta ajattelivat. Sen tarkoituksena oli estää protestanttisen kirkkokunnan syntyminen ja osoittaa, että luterilaisuus edustaa katolista kristinuskoa. Tunnustuksen lopussa muistutetaan, että “esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista.” </p><p>Reformaattorit pitivät itsestään selvänä, että he eivät olleet luopuneet katolisesta uskosta eivätkä perustaneet uutta kirkkoa. Luterilaisuus oli katolinen uudistusliike samalla lailla kuin vaikkapa fransiskaaninen ja dominikaaninen reformi kolmestaaa vuotta aikaisemmin. </p><p>Ehkä uusi viestintäteknologia, vasta keksitty kirjapainotaito, sai aikaan sen, että mediahälystä tuli rajumpi kuin fransiskaanien tai dominikaanien tapauksessa. Ehkä juuri siksi Augsburgin tunnustuksessa lausuttu toive ei toteutunut, ja luterilaisuus muodostui omaksi kirkkokunnakseen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luterilaisuuden historia alkaisi 1500-luvulta. </p><p> Santa Maria in Trasteveren messut 300-luvulta tai samalla paikalla pidetyt kotihartaudet sata vuotta aikaisemmin kuuluvat luterilaiseen uskonperintöön ihan siinä missä roomalaiskatoliseenkin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Aika monet Rooman-kävijät ovat istuskelleet keskiaikaisessa Trasteveren kaupunginosassa neitsyt Marian mukaan nimetyllä aukiolla ja nauttineet kupillisen espressoa tai pienen punaisen Campari-soodan. Se on ihan sitä postikorttiroomaa: kapeita nupukivikujia, parvekkeilla kuivuvia pyykkejä, baareja, ravintoloita, skootterilla ajavia mummoja.

Siinä aukion laidalla on vanhanpuoleinen kirkko, Santa Maria in Trastevere. Sen paikalla tiedetään olleen kristittyjen kokoontumispaikka jo 200-luvun alussa. Kirkkoja ei vielä tuolloin ollut, niitä alettiin rakentaa vasta 300-luvulla, kun keisari Konstantinus omaksui edeltäjiään suvaitsevaisemman uskontopolitiikan.

Santa Maria in Trasteveren basilikan vanhimmat osat ovat 300-luvulta. Ilmeisesti juuri siinä kirkossa on vietetty messua ensimmäisen kerran julkisesti, kun kristinusko ei enää ollutkaan vainottujen piileskelijöiden liike.

Santa Maria in Trasteveren kirkossa on arkkitehtonisesti ja taidehistoriallisesti monta kerrosta, niin kuin vanhoissa kirkoissa aina on. Kuluneet vuosisadat ovat jättäneet siihen omat merkkinsä ja jälkensä.

Suomessa käytiin hiljattain keskustelua siitä, voisiko Pauno Pohjolaisen viimeistä ehtoollista kuvaava veistos saada pysyvän paikan Turun tuomiokirkosta. Ajatuksen vastustajat perustelivat vastustustaan sillä, että nykytaide ei sovi keskiaikaiseen katedraaliin.

Mutta ei Turun tuomiokirkkokaan ole jäänyt keskiajalle. Historian eri aikakaudet ovat jättäneet kirkon seiniin ja lattioihin omat jälkensä, useimmiten juuri taiteen muodossa.

Onko niin, että se mitä meidän ajastamme kansallispyhättöön jää, ovat töpselit, valokatkaisijat ja valvontakamerat? Emmekö voisi jättää tuleville sukupolville myös jotakin, joka kertoo sisällöstä, tämän ajan uskon tulkinnasta? Vai onko niin, että meidän aikanamme juuri tekniikasta on tullut se varsinainen sisältö?

Tätä ikivanhaa roomalaista kirkkoa katsoessani mietin omaa uskonnollista perintöäni, luterilaisuutta.

Katolisen Santa Maria in Trasteveren kirkon historia palautuu aikaan ennen kuin uskontunnustuksia oli lyöty virallisesti lukkoon ensimmäisissä kirkolliskokouksissa, aikaan ennen kuin pappien ja paavin virkoja oli olemassakaan. Minne asti luterilaisen kirkon historia ulottuu? Milloin luterilainen kirkko perustettiin?

Moni voisi mennä halpaan ja vastata, että 1500-luvulla. Se on kuitenkin väärä vastaus. Jos me kysymme niiltä, joita aikanaan alettiin nimittää luterilaisiksi, huomaamme, että Santa Maria in Trasteveren kirkko on ilman muuta myös heidän kirkkonsa. Kun Lutherin ja hänen hengenheimolaistensa oli aikanaan tehtävä selkoa siitä, mihin he oikein pyrkivät, he laativat Augsburgin tunnustuksena tunnetun asiakirjan vuonna 1530.

Se on edelleen luterilaisuuden tärkein tunnustuskirja. Augsburgin tunnustus esitteli ytimekkäästi sen, mitä luterilaiset kristinuskosta ajattelivat. Sen tarkoituksena oli estää protestanttisen kirkkokunnan syntyminen ja osoittaa, että luterilaisuus edustaa katolista kristinuskoa. Tunnustuksen lopussa muistutetaan, että “esille on tuotu vain se, mikä näytti välttämättömältä, jotta tulisi selväksi, ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista.”

Reformaattorit pitivät itsestään selvänä, että he eivät olleet luopuneet katolisesta uskosta eivätkä perustaneet uutta kirkkoa. Luterilaisuus oli katolinen uudistusliike samalla lailla kuin vaikkapa fransiskaaninen ja dominikaaninen reformi kolmestaaa vuotta aikaisemmin.

Ehkä uusi viestintäteknologia, vasta keksitty kirjapainotaito, sai aikaan sen, että mediahälystä tuli rajumpi kuin fransiskaanien tai dominikaanien tapauksessa. Ehkä juuri siksi Augsburgin tunnustuksessa lausuttu toive ei toteutunut, ja luterilaisuus muodostui omaksi kirkkokunnakseen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luterilaisuuden historia alkaisi 1500-luvulta.

Santa Maria in Trasteveren messut 300-luvulta tai samalla paikalla pidetyt kotihartaudet sata vuotta aikaisemmin kuuluvat luterilaiseen uskonperintöön ihan siinä missä roomalaiskatoliseenkin.

]]>
13 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/87444-santa-maria-in-trastevere#comments Wed, 02 Nov 2011 09:02:27 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/87444-santa-maria-in-trastevere
Perussuomalaiset ja kielletyt sanat http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/83794-perussuomalaiset-ja-kielletyt-sanat <p>Minä elän maassa, jossa gallupsuosion huipulla paistattelee puolue, joka jakaa eduskuntaryhmälleen oikeusoppineen laatiman luettelon sanoista, joita tulisi julkisissa puheissa välttää. Ettei syytettäisi siitä paljon puhutusta vihapuheesta.<br /><br />Suomen suurimman puolueen kansanedustajille täytyy erikseen terottaa, että “kamelikuskin,” “ählämin”&nbsp; tai “taatelintallaajan” kaltaisten haukkumasanojen käyttäminen joistakin ihmisryhmistä ei ole fiksua, vaikka se ei varsinaisesti rikoksen tunnusmerkistöä täyttäisikään.<br /><br />Ryhmähuoneessa ruman sanan voi sanoa “niinku se on”, kuten Simo Salmisen Pornolaulussa aikanaan, mutta blogeissa ja puhujanpöntöissä kannattaisi vähän kaunistella. Ettei tulisi viestitettyä mitä oikeasti ajattelee. Siinä pääpiirteissään emeritusprofessori Erkki Havansin ohjeet Perussuomalaisten kansanedustajille.<br /><br />Suuren suomalaisen pörssiyhtiön toimitusjohtaja sanoi aikoinaan, että heidän firmassaan on yritysetiikka kunnossa. Johtaja oli nimittäin palkannut kaksi juristia varmistamaan, että kaikki menee varmasti lakipykälien mukaan. Siksi hän pystyi kuittaamaan puppuna puheet siitä, että eräät yhtiön toimet olisivat olleet epäeettisiä.<br /><br />Samanlaista arvonihilismiä edustaa pesujen — puolueen jäsenistä ei enää saa käyttää sitä ärrällä varustettua ilmausta — sanaluettelo. Moraaliksi riittää se, ettei kukaan pääse syyttämään laittomuuksista. On osattu välttää vääriä sanoja.<br /><br />Se, että pidättäytyy ihmisryhmistä puhuessaan käyttämästä sellaisia ilmauksia kuin “kamelikuski” tai “taatelintallaaja”, ei vielä kerro moraalista mitään.<br /><br />Vihapuhe on määritelmänsä mukaan ilmaisua, joka lietsoo vihaa jotakin ihmisryhmää kohtaan rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka muulla niihin rinnastettavalla perusteella.<br /><br />Kun perussuomalaisten kansanedustajat nyt opettelevat ulkoa tai tallentavat matkapuhelintensa muistiin emeritusprofessorin luetteloa kielletyistä sanoista, he siivilöivät hyttysiä, mutta nielevät kamelikuskin.<br /><br />Ei vihapuhe nimittäin ole sanoja. Kaikkein pirullisin vihapuhe on äärimmäisen korrektia ja kaikkea alatyylistä kaihtavaa. Vihapuhe ei ole niinkään yksittäisissä sanoissa kuin lauseissa. <br /><br />Vihapuhe on lauseiksi puettuja vihamielisiä ajatuksia. Siksi vihapuhetta ei voi kitkeä juurimalla puheistaan loukkaavia sanoja, mikä ei tosin ole pahitteeksi sekään. Vihapuheessa pahaa eivät ole sanat vaan viha.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Minä elän maassa, jossa gallupsuosion huipulla paistattelee puolue, joka jakaa eduskuntaryhmälleen oikeusoppineen laatiman luettelon sanoista, joita tulisi julkisissa puheissa välttää. Ettei syytettäisi siitä paljon puhutusta vihapuheesta.

Suomen suurimman puolueen kansanedustajille täytyy erikseen terottaa, että “kamelikuskin,” “ählämin”  tai “taatelintallaajan” kaltaisten haukkumasanojen käyttäminen joistakin ihmisryhmistä ei ole fiksua, vaikka se ei varsinaisesti rikoksen tunnusmerkistöä täyttäisikään.

Ryhmähuoneessa ruman sanan voi sanoa “niinku se on”, kuten Simo Salmisen Pornolaulussa aikanaan, mutta blogeissa ja puhujanpöntöissä kannattaisi vähän kaunistella. Ettei tulisi viestitettyä mitä oikeasti ajattelee. Siinä pääpiirteissään emeritusprofessori Erkki Havansin ohjeet Perussuomalaisten kansanedustajille.

Suuren suomalaisen pörssiyhtiön toimitusjohtaja sanoi aikoinaan, että heidän firmassaan on yritysetiikka kunnossa. Johtaja oli nimittäin palkannut kaksi juristia varmistamaan, että kaikki menee varmasti lakipykälien mukaan. Siksi hän pystyi kuittaamaan puppuna puheet siitä, että eräät yhtiön toimet olisivat olleet epäeettisiä.

Samanlaista arvonihilismiä edustaa pesujen — puolueen jäsenistä ei enää saa käyttää sitä ärrällä varustettua ilmausta — sanaluettelo. Moraaliksi riittää se, ettei kukaan pääse syyttämään laittomuuksista. On osattu välttää vääriä sanoja.

Se, että pidättäytyy ihmisryhmistä puhuessaan käyttämästä sellaisia ilmauksia kuin “kamelikuski” tai “taatelintallaaja”, ei vielä kerro moraalista mitään.

Vihapuhe on määritelmänsä mukaan ilmaisua, joka lietsoo vihaa jotakin ihmisryhmää kohtaan rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka muulla niihin rinnastettavalla perusteella.

Kun perussuomalaisten kansanedustajat nyt opettelevat ulkoa tai tallentavat matkapuhelintensa muistiin emeritusprofessorin luetteloa kielletyistä sanoista, he siivilöivät hyttysiä, mutta nielevät kamelikuskin.

Ei vihapuhe nimittäin ole sanoja. Kaikkein pirullisin vihapuhe on äärimmäisen korrektia ja kaikkea alatyylistä kaihtavaa. Vihapuhe ei ole niinkään yksittäisissä sanoissa kuin lauseissa.

Vihapuhe on lauseiksi puettuja vihamielisiä ajatuksia. Siksi vihapuhetta ei voi kitkeä juurimalla puheistaan loukkaavia sanoja, mikä ei tosin ole pahitteeksi sekään. Vihapuheessa pahaa eivät ole sanat vaan viha.

]]>
66 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/83794-perussuomalaiset-ja-kielletyt-sanat#comments Thu, 22 Sep 2011 08:19:39 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/83794-perussuomalaiset-ja-kielletyt-sanat
Netissä naimisiin http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/81412-netissa-naimisiin <p>Vähemmistö esikoislapsista syntyy naimisissa oleville pariskunnille. Ennen niin pahennusta herättävästä au-lapsuudesta on tullut normaalia. Vallitseva käytäntö. </p><p>Silti jotkin, tosin kuulemma yhä harvemmat, lastenvalvojat utelevat perin tarkkaan isyyttä tunnustavan miehen ja hänen avopuolisonsa seksiasioita ikään kuin kyseessä olisi kovinkin sattumanvarainen sukupuolihurjastelu ja lapsen oikeasta isästä vallitsisi suurikin epävarmuus. </p><p>Monet ovat sitä mieltä, että isäksi pitäisi voida vain ilmoittautua, ainakin jos avoliitto on jatkunut jo pitkään. Eihän naimisissa olevien parienkaan tarvitse mitenkään erityisesti vakuutella, että asianomainen aviomies on oikeasti lapsen isä. Mistä sen niin varmasti tietää? </p><p>Sitä mukaa, kun avioliitto on menettänyt suosiotaan, on kysymys avoparien oikeuksista noussut yhä enemmän tapetille. Keväällä astui voimaan laki, jonka perusteella taloudellisesti heikommalle jäävä osapuoli voi avoerossa saada hyvitystä, vaikka lähtökohtaisesti kumpikin osapuoli pitää oman omaisuutensa. Joku on ehdottanut sitäkin, että myös avoliitot voisi rekisteröitäisiin ja avoliiton solmimiseksi tulisi laatia jonkinlainen rituaali.</p><p> Jokin sen tapainen taidettiin Helsingin tuomiokirkossa äskettäin toimittaakin, kun muuan virasta pidätetty kirkkoherra siunasi erään kohuparin avioliiton, jota tosin ei oltu vielä solmittu. </p><p>Avoliiton siunaus voisi olla kirkolta oiva vastaantulo niille pariskunnille, jotka syystä tai toisesta eivät halua naimisiin, mutta siunaus kyllä kiinnostaisi. </p><p>Mistä avioliiton laskeva suosio kertoo? Eivätkö tyypit halua enää sitoutua? Siitä tuskin on kysymys. Jos on yhteisiä lapsia ja yhteinen miljoonaluokan asuntolaina, niin kyllä siinä aika lailla naimisissa ollaan, vaikka liittoa ei olisi säädetyssä järjestyksessä solmittukaan. </p><p>Avopuolisot eivät peri toisiaan, elleivät he ole tehneet testamenttia. Jos yhteisiä lapsia ei ole, verotetaan avopuolison perintöä raskaimman jälkeen. Leskeneläkettä avokki ei puolisonsa kuoltua saa.</p><p> Avioliitto on yhteiskunnallinen sopimus, joka sisältää kaikki nämä perintö- ja eläkeasiat yhdessä paketissa. Jos tyypit ovat päättäneet jakaa elämänsä ja jos he ovat fiksuja, he menevät ilman muuta naimisiin keskenään. Ja voihan liiton purkaa, jos se osoittautuu typeräksi vedoksi. Voi olla, että avioliiton solmiminen on tehty aivan liian hankalaksi. </p><p>Luultavasti sellaisia avopareja on aika paljon, joilla ei ole mitään vastaan avioliittoa sinänsä vaan avioitumista ja häitä. Sen sijaan, että avoliittoa rukataan yhä enemmän avioliiton kaltaiseksi, pitäisi avioliiton solmiminen tehdä paljon helpommaksi ja proosallisemmaksi.</p><p> Miksi avioliiton solmiminen edellyttää rituaalia? Miksi siviilivihkimisessäkin pitää olla muutaman minuutin kestävä alttariaktia jäljittelevä sekulaariseremonia, eikö avioitumista voisi hoitaa netissä, kun siellä voi kerran veroilmoituksenkin tehdä? </p><p>Sen jälkeen, kun avioliiton esteet on tutkittu, pariskunta voisi kirjautua verkkopankkitunnuksillaan tai muulla luotettavalla tavalla maistraatin naimisiin.org -sivustolle ja rekisteröidä suhteensa. Siinä se. Halutessaan avioliitolle voisi sitten hakea kirkollisen siunauksen tai järjestää jonkin muun seremonian.</p><p> Vaikka sun minkälaiset prinsessaleikit, mutta niitä ei kannattaisi sekoittaa avioliiton solmimiseen. Minusta sellainen työnjako olisi hyvä, että valtio hoitaisi kaikkien avioliittojen rekisteröimisen, niin helposti ja yksinkertaisesti kuin sen vain voi hoitaa, ja kirkot hoitaisivat sitten maistraatin kirjaamossa tai verkkosivuilla solmittujen liittojen siunaamisen niille jäsenilleen, jotka sellaista toivovat. </p><p> Näin kirkkohäiden siunaava luonne saattaisi tulla entistä paremmin esiin.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Vähemmistö esikoislapsista syntyy naimisissa oleville pariskunnille. Ennen niin pahennusta herättävästä au-lapsuudesta on tullut normaalia. Vallitseva käytäntö.

Silti jotkin, tosin kuulemma yhä harvemmat, lastenvalvojat utelevat perin tarkkaan isyyttä tunnustavan miehen ja hänen avopuolisonsa seksiasioita ikään kuin kyseessä olisi kovinkin sattumanvarainen sukupuolihurjastelu ja lapsen oikeasta isästä vallitsisi suurikin epävarmuus.

Monet ovat sitä mieltä, että isäksi pitäisi voida vain ilmoittautua, ainakin jos avoliitto on jatkunut jo pitkään. Eihän naimisissa olevien parienkaan tarvitse mitenkään erityisesti vakuutella, että asianomainen aviomies on oikeasti lapsen isä. Mistä sen niin varmasti tietää?

Sitä mukaa, kun avioliitto on menettänyt suosiotaan, on kysymys avoparien oikeuksista noussut yhä enemmän tapetille. Keväällä astui voimaan laki, jonka perusteella taloudellisesti heikommalle jäävä osapuoli voi avoerossa saada hyvitystä, vaikka lähtökohtaisesti kumpikin osapuoli pitää oman omaisuutensa. Joku on ehdottanut sitäkin, että myös avoliitot voisi rekisteröitäisiin ja avoliiton solmimiseksi tulisi laatia jonkinlainen rituaali.

Jokin sen tapainen taidettiin Helsingin tuomiokirkossa äskettäin toimittaakin, kun muuan virasta pidätetty kirkkoherra siunasi erään kohuparin avioliiton, jota tosin ei oltu vielä solmittu.

Avoliiton siunaus voisi olla kirkolta oiva vastaantulo niille pariskunnille, jotka syystä tai toisesta eivät halua naimisiin, mutta siunaus kyllä kiinnostaisi.

Mistä avioliiton laskeva suosio kertoo? Eivätkö tyypit halua enää sitoutua? Siitä tuskin on kysymys. Jos on yhteisiä lapsia ja yhteinen miljoonaluokan asuntolaina, niin kyllä siinä aika lailla naimisissa ollaan, vaikka liittoa ei olisi säädetyssä järjestyksessä solmittukaan.

Avopuolisot eivät peri toisiaan, elleivät he ole tehneet testamenttia. Jos yhteisiä lapsia ei ole, verotetaan avopuolison perintöä raskaimman jälkeen. Leskeneläkettä avokki ei puolisonsa kuoltua saa.

Avioliitto on yhteiskunnallinen sopimus, joka sisältää kaikki nämä perintö- ja eläkeasiat yhdessä paketissa. Jos tyypit ovat päättäneet jakaa elämänsä ja jos he ovat fiksuja, he menevät ilman muuta naimisiin keskenään. Ja voihan liiton purkaa, jos se osoittautuu typeräksi vedoksi. Voi olla, että avioliiton solmiminen on tehty aivan liian hankalaksi.

Luultavasti sellaisia avopareja on aika paljon, joilla ei ole mitään vastaan avioliittoa sinänsä vaan avioitumista ja häitä. Sen sijaan, että avoliittoa rukataan yhä enemmän avioliiton kaltaiseksi, pitäisi avioliiton solmiminen tehdä paljon helpommaksi ja proosallisemmaksi.

Miksi avioliiton solmiminen edellyttää rituaalia? Miksi siviilivihkimisessäkin pitää olla muutaman minuutin kestävä alttariaktia jäljittelevä sekulaariseremonia, eikö avioitumista voisi hoitaa netissä, kun siellä voi kerran veroilmoituksenkin tehdä?

Sen jälkeen, kun avioliiton esteet on tutkittu, pariskunta voisi kirjautua verkkopankkitunnuksillaan tai muulla luotettavalla tavalla maistraatin naimisiin.org -sivustolle ja rekisteröidä suhteensa. Siinä se. Halutessaan avioliitolle voisi sitten hakea kirkollisen siunauksen tai järjestää jonkin muun seremonian.

Vaikka sun minkälaiset prinsessaleikit, mutta niitä ei kannattaisi sekoittaa avioliiton solmimiseen. Minusta sellainen työnjako olisi hyvä, että valtio hoitaisi kaikkien avioliittojen rekisteröimisen, niin helposti ja yksinkertaisesti kuin sen vain voi hoitaa, ja kirkot hoitaisivat sitten maistraatin kirjaamossa tai verkkosivuilla solmittujen liittojen siunaamisen niille jäsenilleen, jotka sellaista toivovat.

Näin kirkkohäiden siunaava luonne saattaisi tulla entistä paremmin esiin.

]]>
20 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/81412-netissa-naimisiin#comments Thu, 25 Aug 2011 05:02:40 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/81412-netissa-naimisiin
Vanhoillislestadiolainen liike lähti avoimuuden tielle http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/69259-vanhoillislestadiolainen-liike-nayttaa-lahteneen-avoimuuden-tielle <p>Pappi ei saa kertoa eteenpäin sellaista, mitä hän on ripissä tai sielunhoidollisessa keskustelussa saanut kuulla. Suomessa papin vaitiolovelvollisuus on tiukempi kuin lääkärin. Edes vakavissa rikoksissa pappia ei voida velvoittaa paljastamaan henkilöä, joka hänelle on ripittäytynyt. Ei oikeudessa todistajana eikä esitutkinnassa.</p><p>Mikäli pappi saa ripissä tai muussa luottamuksellisessa sielunhoidollisessa keskustelussa tietää hankkeilla olevasta rikoksesta, laki velvoittaa pappia kehottamaan hänelle uskoutunutta henkilöä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai&nbsp; varoittamaan niitä, jotka ovat vaarassa. </p><p>Jollei ripittäytynyt henkilö tähän suostu, on papin lain mukaan “hyvissä ajoin ja varovasti” kerrottava asiasta viranomaisille. Tämä on kuitenkin tehtävä niin, että ripittäytyneen ihmisen henkilöllisyys ei tule ilmi, ei suoraan eikä välillisesti.</p><p>Ripin tarkoitus on päästä sovintoon sekä itsensä, toisten ihmisten että Jumalan kanssa. Monelle on yllätys, että myös luterilaisessa kirkossa on mahdollisuus ripittäytyä.</p><p>Rippisalaisuuden tarkoituksenmukaisuuden perään kysellään aina silloin tällöin. Kysytään, suojeeleeko rippi rikollisia. Kyllä se suojelee: ripin yhtenä tarkoituksena on, että raskaisiinkin rikoksiin syyllistynyt ihminen voisi päästä sopuun itsensä, toisten ihmisten ja Jumalansa kanssa.</p><p>Mutta suojeleeko rippi rikollisia tavalla, joka ei kunnioita rikoksen uhrien oikeuksia eikä edesauta rikosten selvittämisiä? Edistääkö rippi rikollisuutta, kun rikollinen voi hankkia kätevästi papilta puhtaan omantunnon ja jatkaa taas rikollista elämäänsä?</p><p>Tätä on kyselty erityisesti, kun uskonnollisissa yhteisöissä on paljastunut seksuaalista hyväksikäyttöä, inestiä ja pedofiliaa.</p><p>Ei suojele. Ripin tarkoitus ei ole jatkaa kovasydämistä elämää vaan hakea parannusta ja sovintoa. Rippisalaisuus ei estä pappia puuttumasta epäkohtiin, esimerkiksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Päin vastoin lakiin kirjattu muotoilu velvoittaa pappia toimimaan kaikin keinoin. Olennaista rippisalaisuuden kannalta on, että papille uskoutuneen henkilöllisyys ei tule ilmi.</p><p>Viime aikoina myrskyn silmässä ollut vanhoillislestadiolainen herätysliike tunnetaan omintakeisesta rippikäytännöstään ja erikoisesta seurakuntanäkemyksestään. Syntien anteeksi saarnaaminen on tärkeä osa lestadiolaista uskonkäsitystä ja ihmiskäsitystä. Lestadiolaiset muodostavat omat suljetut yhteisönsä, eikä niissä tapahtunut rippi useinkaan vastaa sitä, mitä kirkkolaissa ripistä säädetään.</p><p>Ongelma ei lestadiolaisyhteisöissäkään ole niinkään rippi ja siihen liittyvä synninpäästö. Ongelma on liikkeen sisäänpäinkääntyneisyys ja sulkeutuneisuus. </p><p>Vanhoillislestadiolainen liike näyttää nyt lähteneen avoimuuden tielle, ja se ansaitsee siitä asiasta kiitoksen. Sadat ilmi tulleet insesti- ja hyväksikäyttötapaukset, joihin on syyllistynyt myös ainakin kaksinumeroinen luku liikkeen johtomiehiä, ovat rumaa luettavaa. Toivottavasti rikosten uhrit alkavat vihdoin saada oikeutta ja apua rikosten jälkien korjaamiseen.</p><p>Seksuaalinen hyväksikäyttö on sellainen asia, että yhtä ainutta tapausta ei saa vähätellä tai painaa villaisella. Jokainen epäilykin on käsiteltävä avoimesti, ei ainoastaan yhteisön sisäisenä asiana vaan siitä on aina ilmoitettava viranomaisille. </p><p>Kulttuurin on tässä suhteessa muututtava niin uskonnollisissa yhteisöissä, työpaikoilla, järjestöissä, urheiluseuroissa kuin perheissäkin.</p> Pappi ei saa kertoa eteenpäin sellaista, mitä hän on ripissä tai sielunhoidollisessa keskustelussa saanut kuulla. Suomessa papin vaitiolovelvollisuus on tiukempi kuin lääkärin. Edes vakavissa rikoksissa pappia ei voida velvoittaa paljastamaan henkilöä, joka hänelle on ripittäytynyt. Ei oikeudessa todistajana eikä esitutkinnassa.

Mikäli pappi saa ripissä tai muussa luottamuksellisessa sielunhoidollisessa keskustelussa tietää hankkeilla olevasta rikoksesta, laki velvoittaa pappia kehottamaan hänelle uskoutunutta henkilöä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai  varoittamaan niitä, jotka ovat vaarassa.

Jollei ripittäytynyt henkilö tähän suostu, on papin lain mukaan “hyvissä ajoin ja varovasti” kerrottava asiasta viranomaisille. Tämä on kuitenkin tehtävä niin, että ripittäytyneen ihmisen henkilöllisyys ei tule ilmi, ei suoraan eikä välillisesti.

Ripin tarkoitus on päästä sovintoon sekä itsensä, toisten ihmisten että Jumalan kanssa. Monelle on yllätys, että myös luterilaisessa kirkossa on mahdollisuus ripittäytyä.

Rippisalaisuuden tarkoituksenmukaisuuden perään kysellään aina silloin tällöin. Kysytään, suojeeleeko rippi rikollisia. Kyllä se suojelee: ripin yhtenä tarkoituksena on, että raskaisiinkin rikoksiin syyllistynyt ihminen voisi päästä sopuun itsensä, toisten ihmisten ja Jumalansa kanssa.

Mutta suojeleeko rippi rikollisia tavalla, joka ei kunnioita rikoksen uhrien oikeuksia eikä edesauta rikosten selvittämisiä? Edistääkö rippi rikollisuutta, kun rikollinen voi hankkia kätevästi papilta puhtaan omantunnon ja jatkaa taas rikollista elämäänsä?

Tätä on kyselty erityisesti, kun uskonnollisissa yhteisöissä on paljastunut seksuaalista hyväksikäyttöä, inestiä ja pedofiliaa.

Ei suojele. Ripin tarkoitus ei ole jatkaa kovasydämistä elämää vaan hakea parannusta ja sovintoa. Rippisalaisuus ei estä pappia puuttumasta epäkohtiin, esimerkiksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Päin vastoin lakiin kirjattu muotoilu velvoittaa pappia toimimaan kaikin keinoin. Olennaista rippisalaisuuden kannalta on, että papille uskoutuneen henkilöllisyys ei tule ilmi.

Viime aikoina myrskyn silmässä ollut vanhoillislestadiolainen herätysliike tunnetaan omintakeisesta rippikäytännöstään ja erikoisesta seurakuntanäkemyksestään. Syntien anteeksi saarnaaminen on tärkeä osa lestadiolaista uskonkäsitystä ja ihmiskäsitystä. Lestadiolaiset muodostavat omat suljetut yhteisönsä, eikä niissä tapahtunut rippi useinkaan vastaa sitä, mitä kirkkolaissa ripistä säädetään.

Ongelma ei lestadiolaisyhteisöissäkään ole niinkään rippi ja siihen liittyvä synninpäästö. Ongelma on liikkeen sisäänpäinkääntyneisyys ja sulkeutuneisuus.

Vanhoillislestadiolainen liike näyttää nyt lähteneen avoimuuden tielle, ja se ansaitsee siitä asiasta kiitoksen. Sadat ilmi tulleet insesti- ja hyväksikäyttötapaukset, joihin on syyllistynyt myös ainakin kaksinumeroinen luku liikkeen johtomiehiä, ovat rumaa luettavaa. Toivottavasti rikosten uhrit alkavat vihdoin saada oikeutta ja apua rikosten jälkien korjaamiseen.

Seksuaalinen hyväksikäyttö on sellainen asia, että yhtä ainutta tapausta ei saa vähätellä tai painaa villaisella. Jokainen epäilykin on käsiteltävä avoimesti, ei ainoastaan yhteisön sisäisenä asiana vaan siitä on aina ilmoitettava viranomaisille.

Kulttuurin on tässä suhteessa muututtava niin uskonnollisissa yhteisöissä, työpaikoilla, järjestöissä, urheiluseuroissa kuin perheissäkin.

]]>
32 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/69259-vanhoillislestadiolainen-liike-nayttaa-lahteneen-avoimuuden-tielle#comments Tue, 12 Apr 2011 08:05:53 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/69259-vanhoillislestadiolainen-liike-nayttaa-lahteneen-avoimuuden-tielle
Valmiita ajatuksia ja vaikutusvaltaa http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/68129-valmiita-ajatuksia-ja-vaikutusvaltaa <p>Vuonna 1937 yhdysvaltalainen Dale Carnegie julkaisi elämäntaito-oppaan How to win friends and influence people. Se suomennettiin aika lailla tuoreeltaan nimellä Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.<br /><br />Carnegien kirjasta tuli nopeasti klassikko. Sitä on pidetty jonkinlaisena opportunistien ja muiden myyntitykkien raamattuna, jonka avulla oppii manipuloimaan ihmisiä puolelleen. Siitä kirjassa ei ole kysymys. Nykysilmin katsottuna Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa vaikuttaa empatian alkeiskurssilta lisättynä ripauksella klassista retoriikan taitoa. <br /><br />Carnegie oli ihmissuhdetaitojen ja viestinnän kouluttaja, joka opetti tuntemaan aitoa kiinnostusta toisiin ihmisiin, myöntämään omat virheensä, katsomaan asioita rehellisesti toisen ihmisen näkökannalta ja suhtautumaan myötätuntoisesti toisen ihmisen ajatuksiin ja toiveisiin.<br /><br />Carnegie neuvoo välttämään väittelyitä. Se on hänen mielestään ainoa keino väittelyn voittamiseksi. Voisi olla hyvä neuvo vaalitaistelun loppusuoralle. Neuvo muistuttaa japanilaisen zen-munkin ja runoilijan Ryokanin neuvoja kahdensadan vuoden takaa. Ryokan listasi joukon asioita, joita tulee varoa. Lista sisältää muun muassa seuraavaa:<br /><br />&nbsp;&nbsp; &nbsp;-&nbsp;&nbsp; &nbsp;Puhua järkeä humalaiselle<br />&nbsp;&nbsp; &nbsp;-&nbsp;&nbsp; &nbsp;Puhua järkeä kun itse on humalassa<br />&nbsp;&nbsp; &nbsp;-&nbsp;&nbsp; &nbsp;Puhua järkeä suuttuneelle<br />&nbsp;&nbsp; &nbsp;-&nbsp;&nbsp; &nbsp;Puhua järkeä kun itse on suuttunut<br /><br />Tällä neljän kohdan listalla (Ryokanin luettelossa on toki paljon muutakin, sivukaupalla, pääasiassa juuri puheeseen liittyvää) pärjää jo aika hyvin. Raivostuneelle tai humalaiselle ei ole mitään järkeä puhua järkeä. Ja humalaisen tai suuttuneen järkipuhe ei vain mene perille. Ei mene. Yleensä sellainen ”järkipuhe” vain sotkee asiat entisestään.<br /><br />Sen varsinaisen opportunistien raamatun kirjoitti ranskalainen Gustave Flaubert 1800-luvun puolivälissä. Kirjan nimi on Valmiiden ajatusten sanakirja, ja siinä irvaillaan niiden kustannuksella, jotka haluavat tulla helpolla henkeviksi ja salonkikelpoisiksi. Flaubert kirjoitti aakkosellisen sanakirjan täynnä erilaisiin aihepiireihin liittyviä valmiita ajatuksia, joita voi sitten keskustelussa heittää, jos tahtoo käydä sivistyneestä ihmisestä. Politiikon taitoja tämäkin: opetella valmiita iskulauseita. Mutta niitä pitäisi oppia päästelemään fiksusti, ettei vaikuta papukaijalta. Pieni Loki-kirjat julkaisi Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirjan suomeksi vuonna 1997.<br /><br />Espanjalainen kirjailija ja jesuiittaisä Baltasar Gracián kirjoitti 1600-luvun puolivälissä Maallisen viisauden käsikirjan, joka muistuttaa aika paljon Dale Garnegien 1900-luvun klassikkoa Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, paitsi että se on aika lailla suorasukaisempi. Garcián neuvoo esimerkiksi tekemään mieluisat asiat aina itse ja teettämään epämieluisat asiat toisilla. Näin toimien saa itse nauttia suosiosta ja kääntää pahansuopuuden muiden niskaan. Samoin Garcián opastaa käyttämään hyväkseen toisten puutteita, sillä riippuvuuden ylläpitäminen on hienostunut tapa päästä päämääräänsä.<br /><br />Minua miellyttävät eniten Ryokanin opit, ehkä siksi, että niistä puuttuu tarkoitushakuisuus. Hänen varottavien asioiden listallaan ovat myös poliittiset juorut, lasten narraaminen, sanojen laittaminen lasten suuhun, jonninjoutava pitkäpiimäisyys sekä hienostelu vierasperäisillä sanoilla.<br /><br />Ellei se olisi vierasperäinen sana, sanoisin tähän että aamen.<br /><br /><br /><br /><br /></p> Vuonna 1937 yhdysvaltalainen Dale Carnegie julkaisi elämäntaito-oppaan How to win friends and influence people. Se suomennettiin aika lailla tuoreeltaan nimellä Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Carnegien kirjasta tuli nopeasti klassikko. Sitä on pidetty jonkinlaisena opportunistien ja muiden myyntitykkien raamattuna, jonka avulla oppii manipuloimaan ihmisiä puolelleen. Siitä kirjassa ei ole kysymys. Nykysilmin katsottuna Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa vaikuttaa empatian alkeiskurssilta lisättynä ripauksella klassista retoriikan taitoa.

Carnegie oli ihmissuhdetaitojen ja viestinnän kouluttaja, joka opetti tuntemaan aitoa kiinnostusta toisiin ihmisiin, myöntämään omat virheensä, katsomaan asioita rehellisesti toisen ihmisen näkökannalta ja suhtautumaan myötätuntoisesti toisen ihmisen ajatuksiin ja toiveisiin.

Carnegie neuvoo välttämään väittelyitä. Se on hänen mielestään ainoa keino väittelyn voittamiseksi. Voisi olla hyvä neuvo vaalitaistelun loppusuoralle. Neuvo muistuttaa japanilaisen zen-munkin ja runoilijan Ryokanin neuvoja kahdensadan vuoden takaa. Ryokan listasi joukon asioita, joita tulee varoa. Lista sisältää muun muassa seuraavaa:

    -    Puhua järkeä humalaiselle
    -    Puhua järkeä kun itse on humalassa
    -    Puhua järkeä suuttuneelle
    -    Puhua järkeä kun itse on suuttunut

Tällä neljän kohdan listalla (Ryokanin luettelossa on toki paljon muutakin, sivukaupalla, pääasiassa juuri puheeseen liittyvää) pärjää jo aika hyvin. Raivostuneelle tai humalaiselle ei ole mitään järkeä puhua järkeä. Ja humalaisen tai suuttuneen järkipuhe ei vain mene perille. Ei mene. Yleensä sellainen ”järkipuhe” vain sotkee asiat entisestään.

Sen varsinaisen opportunistien raamatun kirjoitti ranskalainen Gustave Flaubert 1800-luvun puolivälissä. Kirjan nimi on Valmiiden ajatusten sanakirja, ja siinä irvaillaan niiden kustannuksella, jotka haluavat tulla helpolla henkeviksi ja salonkikelpoisiksi. Flaubert kirjoitti aakkosellisen sanakirjan täynnä erilaisiin aihepiireihin liittyviä valmiita ajatuksia, joita voi sitten keskustelussa heittää, jos tahtoo käydä sivistyneestä ihmisestä. Politiikon taitoja tämäkin: opetella valmiita iskulauseita. Mutta niitä pitäisi oppia päästelemään fiksusti, ettei vaikuta papukaijalta. Pieni Loki-kirjat julkaisi Flaubertin Valmiiden ajatusten sanakirjan suomeksi vuonna 1997.

Espanjalainen kirjailija ja jesuiittaisä Baltasar Gracián kirjoitti 1600-luvun puolivälissä Maallisen viisauden käsikirjan, joka muistuttaa aika paljon Dale Garnegien 1900-luvun klassikkoa Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, paitsi että se on aika lailla suorasukaisempi. Garcián neuvoo esimerkiksi tekemään mieluisat asiat aina itse ja teettämään epämieluisat asiat toisilla. Näin toimien saa itse nauttia suosiosta ja kääntää pahansuopuuden muiden niskaan. Samoin Garcián opastaa käyttämään hyväkseen toisten puutteita, sillä riippuvuuden ylläpitäminen on hienostunut tapa päästä päämääräänsä.

Minua miellyttävät eniten Ryokanin opit, ehkä siksi, että niistä puuttuu tarkoitushakuisuus. Hänen varottavien asioiden listallaan ovat myös poliittiset juorut, lasten narraaminen, sanojen laittaminen lasten suuhun, jonninjoutava pitkäpiimäisyys sekä hienostelu vierasperäisillä sanoilla.

Ellei se olisi vierasperäinen sana, sanoisin tähän että aamen.




]]>
3 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/68129-valmiita-ajatuksia-ja-vaikutusvaltaa#comments Tue, 05 Apr 2011 08:08:39 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/68129-valmiita-ajatuksia-ja-vaikutusvaltaa
Työpaikoille lepohuoneita säkkituoleineen http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/67228-tyopaikoille-lepohuoneita-sakkituoleineen <p>Kuinkakohan monta työssä jaksamista käsittelevää seminaaria ja koulutustilaisuutta tässä maassa pidetään joka arkipäivä? <br /><br />Erittäin monta.<br /><br />Ja aika monessa niistä puhutaan työssä jaksamisesta ja työhyvinvoinnista ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia.<br /><br />Ikään kuin se olisi jotakin hyvinvointia, että jaksaa urhoollisesti vetää joka arkiaamu sukat jalkaansa. Että jaksaa raahautua työpaikalle.<br /><br />Ei jaksaminen mitään hyvinvointia ole. Se on vasta hyvinvoinnin edellytys.<br /><br />Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kuvasi vuonna 1843 ilmestyneessä teoksessaan "Välisoittoja", mitä se on kun ei jaksa, tai viitsi. Raskasmielisyydestään tunnetun Kirkegaardin kuvauksesta piirtyy ajaton uupumuksen kuvaus. Suomennos on Torsti Lehtisen:<br /><br />"En kerta kaikkiaan viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulleen, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: minä en viitsi."<br /><br />Nykyisin, 170 vuotta jälkeen Kierkegaardin, meillä on latinankielinen diagnoosi tuonkaltaiselle viitsimättömyydelle. Kyseessä on depressio eli masennus, joka tätä nykyä on Suomessa yleisin sairausloman syy.<br /><br />Masennus ja uupuminen kulkevat käsi kädessä. Väsymys nimittäin näyttää lisäävän masennusta. Ja väsymykseen auttaa parhaiten nukkuminen. Niin yksinkertaista voi itsestään huolehtiminen joskus olla: aikaisemmin petiin. Kyllä ne nettikeskusteluissa esiintyvät väärät mielipiteet ehtii myöhemminkin oikaista, ei niitten takia kannata yökausia valvoa.<br /><br />Mutta milläs nukut, jos ei nukuta?<br /><br />Työikäisten unettomuus on kasvanut Suomessa tasaisesti koko 2000-luvun. Lyhytaikaisia unioireita on joka kolmannella ja kroonisesta unettomuudesta kärsii kymmenen prosenttia suomalaisista.<br /><br />Unihäiriöiden tutkimukseen ja hoitoon keskittyvän Unipolin psykiatrin Juha Markkulan mukaan unettomuuden lisääntyminen johtuu elämänrytmin kiivastumisesta. Jatkuvat muutokset työelämässä vaikuttavat olevan merkittävä uneen vaikuttava tekijä.<br /><br />Unihäiriöiden lisääntyminen tilastoissa johtuu myös siitä, että lääkärit ovat pikku hiljaa oppimassa pitämään unettomuutta erillisenä vakavasti otettavana häiriönä. Uusimmat tutkimukset nostavat unettomuuden masennuksen veroiseksi työkyvyttömyyden riskitekijäksi. Unettomuus näyttää myös vaikuttavan muiden sairauksien puhkeamiseen, esimerkiksi juuri masennuksen, mutta myös sydän-ja verisuonitautien ja diabeteksen.</p><p> Unettomuutta hoitamalla voidaan vaikuttaa myös näihin sairauksiin niiden ensivaiheessa.<br /><br />Unettomuuden hoitoon käytetään lääkkeitä, mutta myös rentoutumisen harjoittelua ja päivän rytmin järjestämistä niin, että nukkuminen on mahdollista.<br /><br />Nyt viimeistään olisi päästettävä päiväunet pannasta. Työpaikoille lepohuoneita&nbsp; säkkituoleineen. Pikku tirsoilla kesken työpäivän on sitä paitsi todistetusti työtehoa lisäävä vaikutus. Ei lehmiäkään lypsetä solkenaan. Miksi me sitten yritämme nyhtää ihmisestä kaiken irti koko ajan?<br /><br />Neuvolat ohjaavat huonosti nukkuvien vauvojen perheitä toisinaan unikouluun, jossa lasta opetetaan nukahtamaan tai nukkumaan yönsä ilman aikuisten apua. Aika on kypsä.</p><p> Tarvitsemme aikuisten unikouluja. Muuten meistä tulee seisovin silmin raahustavien zombien yhteisö.</p> Kuinkakohan monta työssä jaksamista käsittelevää seminaaria ja koulutustilaisuutta tässä maassa pidetään joka arkipäivä?

Erittäin monta.

Ja aika monessa niistä puhutaan työssä jaksamisesta ja työhyvinvoinnista ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia.

Ikään kuin se olisi jotakin hyvinvointia, että jaksaa urhoollisesti vetää joka arkiaamu sukat jalkaansa. Että jaksaa raahautua työpaikalle.

Ei jaksaminen mitään hyvinvointia ole. Se on vasta hyvinvoinnin edellytys.

Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kuvasi vuonna 1843 ilmestyneessä teoksessaan "Välisoittoja", mitä se on kun ei jaksa, tai viitsi. Raskasmielisyydestään tunnetun Kirkegaardin kuvauksesta piirtyy ajaton uupumuksen kuvaus. Suomennos on Torsti Lehtisen:

"En kerta kaikkiaan viitsi. En viitsi ratsastaa, se on liian liikunnallista; en viitsi kävellä, se on liian rasittavaa; en viitsi panna maata, sillä silloin olisi joko noustava, mitä en viitsi, tai jäätävä makuulleen, enkä viitsi sitäkään. Kaiken kaikkiaan: minä en viitsi."

Nykyisin, 170 vuotta jälkeen Kierkegaardin, meillä on latinankielinen diagnoosi tuonkaltaiselle viitsimättömyydelle. Kyseessä on depressio eli masennus, joka tätä nykyä on Suomessa yleisin sairausloman syy.

Masennus ja uupuminen kulkevat käsi kädessä. Väsymys nimittäin näyttää lisäävän masennusta. Ja väsymykseen auttaa parhaiten nukkuminen. Niin yksinkertaista voi itsestään huolehtiminen joskus olla: aikaisemmin petiin. Kyllä ne nettikeskusteluissa esiintyvät väärät mielipiteet ehtii myöhemminkin oikaista, ei niitten takia kannata yökausia valvoa.

Mutta milläs nukut, jos ei nukuta?

Työikäisten unettomuus on kasvanut Suomessa tasaisesti koko 2000-luvun. Lyhytaikaisia unioireita on joka kolmannella ja kroonisesta unettomuudesta kärsii kymmenen prosenttia suomalaisista.

Unihäiriöiden tutkimukseen ja hoitoon keskittyvän Unipolin psykiatrin Juha Markkulan mukaan unettomuuden lisääntyminen johtuu elämänrytmin kiivastumisesta. Jatkuvat muutokset työelämässä vaikuttavat olevan merkittävä uneen vaikuttava tekijä.

Unihäiriöiden lisääntyminen tilastoissa johtuu myös siitä, että lääkärit ovat pikku hiljaa oppimassa pitämään unettomuutta erillisenä vakavasti otettavana häiriönä. Uusimmat tutkimukset nostavat unettomuuden masennuksen veroiseksi työkyvyttömyyden riskitekijäksi. Unettomuus näyttää myös vaikuttavan muiden sairauksien puhkeamiseen, esimerkiksi juuri masennuksen, mutta myös sydän-ja verisuonitautien ja diabeteksen.

Unettomuutta hoitamalla voidaan vaikuttaa myös näihin sairauksiin niiden ensivaiheessa.

Unettomuuden hoitoon käytetään lääkkeitä, mutta myös rentoutumisen harjoittelua ja päivän rytmin järjestämistä niin, että nukkuminen on mahdollista.

Nyt viimeistään olisi päästettävä päiväunet pannasta. Työpaikoille lepohuoneita  säkkituoleineen. Pikku tirsoilla kesken työpäivän on sitä paitsi todistetusti työtehoa lisäävä vaikutus. Ei lehmiäkään lypsetä solkenaan. Miksi me sitten yritämme nyhtää ihmisestä kaiken irti koko ajan?

Neuvolat ohjaavat huonosti nukkuvien vauvojen perheitä toisinaan unikouluun, jossa lasta opetetaan nukahtamaan tai nukkumaan yönsä ilman aikuisten apua. Aika on kypsä.

Tarvitsemme aikuisten unikouluja. Muuten meistä tulee seisovin silmin raahustavien zombien yhteisö.

]]>
9 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/67228-tyopaikoille-lepohuoneita-sakkituoleineen#comments Tue, 29 Mar 2011 08:03:09 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/67228-tyopaikoille-lepohuoneita-sakkituoleineen
Politiikassa on aina kyse moraalista http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/66290-politiikassa-on-aina-kyse-moraalista <p>Moraali. <br /><br />Kuuluuko sellainen sana nykyaikaisen ihmisen käsitevarastoon ollenkaan?<br /><br />Sana vaikuttaa siltä, kuin se sijaitsisi jossakin käsitteiden museon siveysoppisiivessä. Intendentti esittelee sitä valkoiset puuvillasormikkaat sormissaan tutkijoille ja muille friikeille, joita kiinnostavat moraalin ohella sellaiset museaaliset käsitteet kuin ”hyve”, ”pahe”, ”synti”, ”siveellisyys” ja ”omatunto”.<br /><br />Oli aika, jolloin “moraalilla” tarkoitettiin ihmisen kykyä tehdä ero oikean ja väärän välillä. Pelkistetyimmillään se ilmenee haluna tavoitella hyvää ja välttää pahaa. <br /><br />Jokaisella ihmisellä on joku moraali, sillä jokainen ihminen tavoittelee hyvää. Siis sellaista mitä hän pitää hyvänä. Tämä on looginen itsestäänselvyys: jos joku tavoittelee jotakin, hän tavoittelee sitä siksi, että pitää sitä tavoittelemisen arvoisena.<br /><br />Kukaan ei tahdo pahaa. Kaikki tahtovat hyvää. Iso osa maailman ongelmista johtuu siitä, että toisen hyvä on pahaa toiselle. <br /><br />Isoa osaa noista ongelmista voidaan avata sen vanhan periaatteen avulla, jonka mukaan ei pitäisi tehdä toiselle sellaista, mitä itse inhoaa.<br /><br />Siksi moraali on aika paljon mielikuvituksen asia: pystynkö kuvittelemaan itseni toisen ihmisen asemaan, pystynkö eläytymään tekojeni, tavoitteideni ja ihanteideni seurauksiin toisten ihmisten kannalta.<br /><br />Ihminen on moraalinen olento. Se tosin ei vielä merkitse sitä, että ihminen olisi moraaliltaan jotenkin korkeatasoinen olento. Ihmisen kutsuminen moraaliseksi olennoksi tarkoittaa sitä, että ihmisten maailmassa tehdään erotteluja oikean ja väärän, hyvän ja pahan, moraalisesti moitittavan ja moraalisesti kiitettävän välillä. <br /><br />Ihmisellä on kyky tehdä tällaisia erotteluja. Eläimillä sellaista kykyä ei ole. Eläimet toimivat pelkkien viettiensä ja vaistojensa perusteella.<br /><br />Näyttää siltä, että vaalien alla jotkin puolueet ja etenkin jotkut ehdokkaat profiloituvat moraalikysymysten esillä pitäjinä. Kovin usein nämä “moraalikysymykset” ovat aika pieniä, etupäässä ihmisten yksityisasioita.<br /><br />Tosiasiassa politiikassa on aina kyse moraalista. Oikeiden ratkaisujen etsimisestä ja väärien välttämisestä. Eläytymisestä toisen asemaan. Se merkitsee asioiden katsomista niiden näkökulmasta, joita ratkaisut kaikkein kovimmin koskevat.<br /><br />Moraalin käsite on museoitu ilmeisesti siitä syystä, että se herättää herkästi mielikuvia sormeaan heristävistä paremmin tietäjistä.<br /><br />Oikeampi ilmaisu tälle sormenheristelyelämänkatsomukselle on kuitenkin moralismi. Se on eri asia kuin moraali. <br /><br />Moralismi eroaa moraalista siinä, että aitoon moraaliin kuuluu kyky harkita ja soveltaa yleisiä periaatteita yksittäisissä tapauksissa, kun taas moralisti uskoo arvoihin sokeasti; hän muuraa arvoista vankilan, jossa valinnanvapautta ja mahdollisuutta harkintaan ei ole.<br /><br />Usein moraaliin liittyy myös mielikuva pelkästä ulkokohtaisesta sovinnaisuudesta. Tälle käsitykselle irvaili Lauri Viitakin runossaan Moraali, jossa moraaliksi riittää kissan tapa peitellä jätöksensä pienellä sievällä santakeolla. <br /><br />Ihminen on moraalinen olento. Jokaisella on omatunto joka arvioi omia tekoja ja niiden motiiveja.<br /><br />Minä uskon, että sellainen barometri todella on jokaisessa ihmisessä. Enkä pidä omaatuntoa pelkästään ympäristön ohjelmoimana yliminänä, vaikka on se osaksi sitäkin. <br /><br />Jokaisessa ihmisessä on moraalinen mittari, jota ei voi lahjoa eikä virittää kulloistenkin suhdanteiden mukaan. Sen voi kyllä tunkea taka-alalle ja siitä voi yrittää olla välittämättä, mutta omantunnon pettäminen merkitsee aina itsensä pettämistä.<br /><br />Erityisen varovainen tulisi olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka vakuuttavat omantuntonsa puhtautta. Oikein puhdas omatunto kielii nimittäin siitä, että sitä ei ole koskaan käytetty.<br /><br /></p> Moraali.

Kuuluuko sellainen sana nykyaikaisen ihmisen käsitevarastoon ollenkaan?

Sana vaikuttaa siltä, kuin se sijaitsisi jossakin käsitteiden museon siveysoppisiivessä. Intendentti esittelee sitä valkoiset puuvillasormikkaat sormissaan tutkijoille ja muille friikeille, joita kiinnostavat moraalin ohella sellaiset museaaliset käsitteet kuin ”hyve”, ”pahe”, ”synti”, ”siveellisyys” ja ”omatunto”.

Oli aika, jolloin “moraalilla” tarkoitettiin ihmisen kykyä tehdä ero oikean ja väärän välillä. Pelkistetyimmillään se ilmenee haluna tavoitella hyvää ja välttää pahaa.

Jokaisella ihmisellä on joku moraali, sillä jokainen ihminen tavoittelee hyvää. Siis sellaista mitä hän pitää hyvänä. Tämä on looginen itsestäänselvyys: jos joku tavoittelee jotakin, hän tavoittelee sitä siksi, että pitää sitä tavoittelemisen arvoisena.

Kukaan ei tahdo pahaa. Kaikki tahtovat hyvää. Iso osa maailman ongelmista johtuu siitä, että toisen hyvä on pahaa toiselle.

Isoa osaa noista ongelmista voidaan avata sen vanhan periaatteen avulla, jonka mukaan ei pitäisi tehdä toiselle sellaista, mitä itse inhoaa.

Siksi moraali on aika paljon mielikuvituksen asia: pystynkö kuvittelemaan itseni toisen ihmisen asemaan, pystynkö eläytymään tekojeni, tavoitteideni ja ihanteideni seurauksiin toisten ihmisten kannalta.

Ihminen on moraalinen olento. Se tosin ei vielä merkitse sitä, että ihminen olisi moraaliltaan jotenkin korkeatasoinen olento. Ihmisen kutsuminen moraaliseksi olennoksi tarkoittaa sitä, että ihmisten maailmassa tehdään erotteluja oikean ja väärän, hyvän ja pahan, moraalisesti moitittavan ja moraalisesti kiitettävän välillä.

Ihmisellä on kyky tehdä tällaisia erotteluja. Eläimillä sellaista kykyä ei ole. Eläimet toimivat pelkkien viettiensä ja vaistojensa perusteella.

Näyttää siltä, että vaalien alla jotkin puolueet ja etenkin jotkut ehdokkaat profiloituvat moraalikysymysten esillä pitäjinä. Kovin usein nämä “moraalikysymykset” ovat aika pieniä, etupäässä ihmisten yksityisasioita.

Tosiasiassa politiikassa on aina kyse moraalista. Oikeiden ratkaisujen etsimisestä ja väärien välttämisestä. Eläytymisestä toisen asemaan. Se merkitsee asioiden katsomista niiden näkökulmasta, joita ratkaisut kaikkein kovimmin koskevat.

Moraalin käsite on museoitu ilmeisesti siitä syystä, että se herättää herkästi mielikuvia sormeaan heristävistä paremmin tietäjistä.

Oikeampi ilmaisu tälle sormenheristelyelämänkatsomukselle on kuitenkin moralismi. Se on eri asia kuin moraali.

Moralismi eroaa moraalista siinä, että aitoon moraaliin kuuluu kyky harkita ja soveltaa yleisiä periaatteita yksittäisissä tapauksissa, kun taas moralisti uskoo arvoihin sokeasti; hän muuraa arvoista vankilan, jossa valinnanvapautta ja mahdollisuutta harkintaan ei ole.

Usein moraaliin liittyy myös mielikuva pelkästä ulkokohtaisesta sovinnaisuudesta. Tälle käsitykselle irvaili Lauri Viitakin runossaan Moraali, jossa moraaliksi riittää kissan tapa peitellä jätöksensä pienellä sievällä santakeolla.

Ihminen on moraalinen olento. Jokaisella on omatunto joka arvioi omia tekoja ja niiden motiiveja.

Minä uskon, että sellainen barometri todella on jokaisessa ihmisessä. Enkä pidä omaatuntoa pelkästään ympäristön ohjelmoimana yliminänä, vaikka on se osaksi sitäkin.

Jokaisessa ihmisessä on moraalinen mittari, jota ei voi lahjoa eikä virittää kulloistenkin suhdanteiden mukaan. Sen voi kyllä tunkea taka-alalle ja siitä voi yrittää olla välittämättä, mutta omantunnon pettäminen merkitsee aina itsensä pettämistä.

Erityisen varovainen tulisi olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka vakuuttavat omantuntonsa puhtautta. Oikein puhdas omatunto kielii nimittäin siitä, että sitä ei ole koskaan käytetty.

]]>
39 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/66290-politiikassa-on-aina-kyse-moraalista#comments Tue, 22 Mar 2011 09:10:31 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/66290-politiikassa-on-aina-kyse-moraalista
Käänsikö Jumala kylkeään Japanissa? http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65325-kaansiko-jumala-kylkeaan-japanissa <p>Kun autolautta Estonia upposi syksyllä 1994, Helsingin piispa Eero Huovinen puki monen seurakuntalaisensa hädän sanoiksi kysymällä nukkuiko Jumala. Miksei Jumala estänyt onnettomuutta? <br /><br />Kymmenen vuotta myöhemmin sama kysymys oli taas piispan huulilla. Silloin hänen lomamatkansa Thaimaahan muuttui sielunhoitajan työreissuksi. Tapaninpäivänä 2004 me opimme uuden sanan: tsunami.<br /><br />Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi hän ei estä onnettomuuksia? Onko Jumala jo vanha ja väsynyt? Nukkuuko hän? Käänsikö hän kylkeään Japanin rannikolla maaliskuun yhdentenätoista Herran vuonna 2011?<br /><br />Tämä maailma on vain maailma. Tämän maailman mannerlaatat ovat liikkuvaista sorttia, ja siitä seuraa eräitä seismologisia seikkoja. <br /><br />Suomalaiset helluntaisaarnaajat tosin julistivat, että Haitin maanjäristys johtui haitilaisten voodoo-kultista, ja Japaninkin kohdalla on nyt esiintynyt spekulaatiota siitä, että kas näin Jahve rankaisi vääräuskoisia maanjäristyksitse. Oma vika. Mikseivät ole ottaneet Jeesusta vastaan?<br /><br />Joskus hävettää kuulua kristittyjen joukkoon. Esimerkiksi tuollaisia taikauskoisia puheita kuunnellessa.<br /><br />Jumala ei rankaise ihmiskuntaa maanäjäristyksillä, tulivuorenpurkauksilla eikä muillakaan luonnonmullistuksilla. Maanjäristys on pelkkä maanjäristys. Tsunami on vain tsunami. Luonnonmullistusten syy ei ole tuonpuoleinen vaan maailmansisäinen. <br /><br />Ja juuri tällaisessa maailmassa meidän täytyy oppia elämään.<br /><br />Totta kai meidän pitää ottaa opiksemme maanjäristyksistä, mutta se oppi ei ole luonteeltaan uskonnollista. <br /><br />Me voimme oppia rakentamaan turvallisempia kaupunkeja ja parempia avustusjärjestelmiä. Me voimme oppia olemaan rakentamatta ollenkaan, ainakaan liian vaarallisiin paikkoihin. <br /><br />Palataan kysymykseen Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta.<br />&nbsp;<br />Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on niin paljon pahaa? <br /><br />Eikö maailman kärsimys puhu sen puolesta, että Jumalaan uskovat ovat pahasti erehtyneet?<br /><br />Jos nimittäin Jumala ei halua estää pahaa, hän ei ole hyvä. Jos hän taas ei kykene estämään pahaa, hän ei selvästikään ole kaikkivaltias.<br /><br />Jos Jumalaa ei ole, ristiriita poistuu. Kipeä kysymys kärsimyksestä jää silti elämään. Ehkä kysymys kärsimyksestä ei olekaan ensisijaisesti teologinen tai uskonnonfilosofinen ongelma?<br /><br />Jotkut hakevat vastausta etsimällä kärsimyksen mielekkyyttä. He sanovat, että kärsimys tekee meistä parempia ihmisiä. Että sairaudet ja onnettomuudet voivat toimia eettisesti kasvattavalla tavalla. Ne tarjoavat mahdollisuuden tarkistaa elämänarvojaan ja osoittaa lähimmäisenrakkautta. <br /><br />Sitäkin, joo. Mutta neljännesmiljoonan ihminen huuhtoutuminen tsunamin mukana mereen, 23 laskettelureissulaisen kuolema Konginkankaan bussiturmassa tai perheenäidin tappava syöpä ovat vähän liian kovia hintoja heidän läheistensä jalostumisesta. Sama koskee tämän päivän Japania.<br /><br />Ristiriita Jumalan hyvyyden ja kaikkivaltiuden välillä lievenee, jos käytössä on useampia jumalia. Jos jumalia on kaksi, joista toinen on kaikkivaltias ja toinen on hyvä, ristiriita poistuu, mutta itse ongelma, kärsimys, jää jäljelle.<br /><br />Ehkä teologista tai filosofista viisastelua olennaisempaa on sittenkin kysymys lohdutuksesta kärsimyksen keskellä.<br /><br />Kristinusko lähestyy kärsimyksen ongelmaa ristiriitaisesti ja traagisesti. Lohdutus löytyy Jumalan omasta kärsimyksestä. Maailman kärsimys on Jumalan omaa kärsimystä. Kristinuskon puhe kärsivästä Jumalan Pojasta lähestyy itse asiassa sitä kärsimyksen ongelman ratkaisuyritystä, jossa jumalia on kaksi, eikä toinen heistä ole kaikkivaltias. Ihmisyyteen sitoutunut kärsivä Kristus on tyhjentynyt kaikkivaltiudestaan. Kristillinen oppi Jumalasta Pyhänä Kolminaisuutena liittyy myös kärsimyksen ongelmaan. Se ei ratkaise sitä, mutta se vastaa siihen.<br /><br />Viime pääsiäisenä Helsingin Via Crucis -ristisaatossa Jeesuksen osan näytteli japanilainen näyttelijä Yuko Takeda. Tänäkin pääsiäisenä kärsivällä Kristuksella on japanilaiset kasvot.<br /><br /></p> Kun autolautta Estonia upposi syksyllä 1994, Helsingin piispa Eero Huovinen puki monen seurakuntalaisensa hädän sanoiksi kysymällä nukkuiko Jumala. Miksei Jumala estänyt onnettomuutta?

Kymmenen vuotta myöhemmin sama kysymys oli taas piispan huulilla. Silloin hänen lomamatkansa Thaimaahan muuttui sielunhoitajan työreissuksi. Tapaninpäivänä 2004 me opimme uuden sanan: tsunami.

Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi hän ei estä onnettomuuksia? Onko Jumala jo vanha ja väsynyt? Nukkuuko hän? Käänsikö hän kylkeään Japanin rannikolla maaliskuun yhdentenätoista Herran vuonna 2011?

Tämä maailma on vain maailma. Tämän maailman mannerlaatat ovat liikkuvaista sorttia, ja siitä seuraa eräitä seismologisia seikkoja.

Suomalaiset helluntaisaarnaajat tosin julistivat, että Haitin maanjäristys johtui haitilaisten voodoo-kultista, ja Japaninkin kohdalla on nyt esiintynyt spekulaatiota siitä, että kas näin Jahve rankaisi vääräuskoisia maanjäristyksitse. Oma vika. Mikseivät ole ottaneet Jeesusta vastaan?

Joskus hävettää kuulua kristittyjen joukkoon. Esimerkiksi tuollaisia taikauskoisia puheita kuunnellessa.

Jumala ei rankaise ihmiskuntaa maanäjäristyksillä, tulivuorenpurkauksilla eikä muillakaan luonnonmullistuksilla. Maanjäristys on pelkkä maanjäristys. Tsunami on vain tsunami. Luonnonmullistusten syy ei ole tuonpuoleinen vaan maailmansisäinen.

Ja juuri tällaisessa maailmassa meidän täytyy oppia elämään.

Totta kai meidän pitää ottaa opiksemme maanjäristyksistä, mutta se oppi ei ole luonteeltaan uskonnollista.

Me voimme oppia rakentamaan turvallisempia kaupunkeja ja parempia avustusjärjestelmiä. Me voimme oppia olemaan rakentamatta ollenkaan, ainakaan liian vaarallisiin paikkoihin.

Palataan kysymykseen Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta.
 
Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, miksi maailmassa on niin paljon pahaa?

Eikö maailman kärsimys puhu sen puolesta, että Jumalaan uskovat ovat pahasti erehtyneet?

Jos nimittäin Jumala ei halua estää pahaa, hän ei ole hyvä. Jos hän taas ei kykene estämään pahaa, hän ei selvästikään ole kaikkivaltias.

Jos Jumalaa ei ole, ristiriita poistuu. Kipeä kysymys kärsimyksestä jää silti elämään. Ehkä kysymys kärsimyksestä ei olekaan ensisijaisesti teologinen tai uskonnonfilosofinen ongelma?

Jotkut hakevat vastausta etsimällä kärsimyksen mielekkyyttä. He sanovat, että kärsimys tekee meistä parempia ihmisiä. Että sairaudet ja onnettomuudet voivat toimia eettisesti kasvattavalla tavalla. Ne tarjoavat mahdollisuuden tarkistaa elämänarvojaan ja osoittaa lähimmäisenrakkautta.

Sitäkin, joo. Mutta neljännesmiljoonan ihminen huuhtoutuminen tsunamin mukana mereen, 23 laskettelureissulaisen kuolema Konginkankaan bussiturmassa tai perheenäidin tappava syöpä ovat vähän liian kovia hintoja heidän läheistensä jalostumisesta. Sama koskee tämän päivän Japania.

Ristiriita Jumalan hyvyyden ja kaikkivaltiuden välillä lievenee, jos käytössä on useampia jumalia. Jos jumalia on kaksi, joista toinen on kaikkivaltias ja toinen on hyvä, ristiriita poistuu, mutta itse ongelma, kärsimys, jää jäljelle.

Ehkä teologista tai filosofista viisastelua olennaisempaa on sittenkin kysymys lohdutuksesta kärsimyksen keskellä.

Kristinusko lähestyy kärsimyksen ongelmaa ristiriitaisesti ja traagisesti. Lohdutus löytyy Jumalan omasta kärsimyksestä. Maailman kärsimys on Jumalan omaa kärsimystä. Kristinuskon puhe kärsivästä Jumalan Pojasta lähestyy itse asiassa sitä kärsimyksen ongelman ratkaisuyritystä, jossa jumalia on kaksi, eikä toinen heistä ole kaikkivaltias. Ihmisyyteen sitoutunut kärsivä Kristus on tyhjentynyt kaikkivaltiudestaan. Kristillinen oppi Jumalasta Pyhänä Kolminaisuutena liittyy myös kärsimyksen ongelmaan. Se ei ratkaise sitä, mutta se vastaa siihen.

Viime pääsiäisenä Helsingin Via Crucis -ristisaatossa Jeesuksen osan näytteli japanilainen näyttelijä Yuko Takeda. Tänäkin pääsiäisenä kärsivällä Kristuksella on japanilaiset kasvot.

]]>
85 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65325-kaansiko-jumala-kylkeaan-japanissa#comments Tue, 15 Mar 2011 06:08:19 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/65325-kaansiko-jumala-kylkeaan-japanissa
Voisiko pahan puhumista välttää? http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/64388-voisiko-pahan-puhumista-valttaa <p>Tänään on laskiaistiistai. Eletään siis kevään kuuminta karnevaalisesonkia. Ymmärrettävistä syistä meillä päin ei paljon napa paljaana tico ticoa vedetä. Rajuhko pulkkamäki ja kermaa tursuava pulla korvaavat kuuman etelän villin menon.<br /><br />Tästä alkaa pääsiäispaasto. Monet kristityt valmistautuvat ottamaan pääsiäisen vastaan tekemällä elämästä mahdollisimman yksinkertaista. Seitsemän viikkoa itsensä tutkimista, vaatimatonta elämää. Katumusta ja suunnan tarkistamista.<br /><br />Ruokavalion yksinkertaistaminen paaston ajaksi ei ole itsetarkoitus. Ruokapaaston alkuperäinen tarkoitus oli vähentää kotihommiin käytettyä aikaa rukouksen ja itsetutkiskelun hyväksi. <br /><br />Siinä mielessä mikropizzat ovat oivallisempaa paastoruokaa kuin trendikkäiden henkisyyslehtien monimutkaisilla resepteillä kokattu paastogourmet.<br /><br />Paaston tarkoituksena on opiskella sitä, mikä tässä elämässä lopulta on niin tärkeätä, että eläminen ilman sitä olisi kuolemaakin pahempaa. <br /><br />Aika harvan tarvehierarkiassa dallaspullat, alkoholi, tupakka tai makeiset kuuluvat siihen kategoriaan. Moni tietää sen, mutta moniko sen myös tuntee? Siinä taitaa olla yksi paaston pointsi. Oppia tuntemalla.<br /><br />Nälän sietäminen opettaa myös muistamaan niitä, jotka oikeasti elävät puutteessa. Köyhiä ei tarvitse etsiä sieltä missä pippuri kasvaa. Suomessakin nähdään nälkää, eikä kysymys ole vain uusavuttomuudesta. <br /><br />Ja mitä sitten vaikka olisikin? Ammattilaiset tietävät, että monet lapset eivät saa viikonloppuisin lämpimiä aterioita. On aivan sama, johtuuko nälkä köyhyydestä, avuttomuudesta tai välinpitämättömyydestä. Se on silti nälkää.<br /><br />Houkutusten kukistaminen ja itsensä piinaaminen muistuttavat enemmän urheilusuoritusta kuin paastoa sanan hengellisessä mielessä. <br /><br />Jos syntisen lihan kurittaminen olisi paaston tärkein asia, kannattaisi kokeilla mahdollisimman rasvaisia ruokia, paljon viinaa ja tupakkaa ynnä ylenpalttisia annoksia sekä sallittuja että kiellettyjä lisäaineita. Johan saisi tomumaja kyytiä.<br /><br />Pikemminkin kuin viikkokausia kestävää nälän suorittamista tai itsetarkoituksellista huonoa oloa, kristillinen paastokilvoitus merkitsee jakamisen läksyä: meidän on opittava jakamaan omastamme, mikäli aiomme jatkaa elämää tällä planeetalla. Meidän on opittava tulemaan vähemmällä toimeen. Meidän on harjoiteltava sitä. Kreikan sana askesis merkitsi alun perin treenaamista.<br /><br />Eikä jakaminen tarkoita vain turhasta luopumista. Se tarkoittaa niin rajua diiliä, että meidän on tasattava paitsi rikkaus ja hyvinvointi, myös maailman köyhyys ja kurjuus. Meidän hyvinvoivien olisi saatava niskaamme enemmän hätää, sillä ihmiskunnan hätä on yhteistä. Se kuuluu meille. <br /><br />Meidän on jaettava hyvää ja otettava vastikkeeksi pahaa, sillä niin on oikein.<br /><br />300-luvulla elänyt syyrialainen munkki nimeltään Efraim laati paastorukouksen, josta on tullut klassikko. Lyhyessä rukouksessa pyydetään, että Jumala, elämäni valtias, estäisi minusta ”laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen hengen” ja antaisi ”sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden hengen”.<br /><br />Kristikunnan kuuluisimmassa paastorukouksessa ei ole sanaakaan makkaroista, piirakoista, leivoksista, kahvista, alkoholista, tupakasta tai suklaasta. Sen sijaan siinä puhutaan vallanhimosta, turhanpuhumisesta ja lähimmäisen tuomitsemisesta. <br /><br />Voisi kokeilla vaikka turhasta puheesta paastoamista. Sanoisi vain välttämättömimmät. <br />Tai jos tuntuu liian vaikealta luopua aivan kaikesta turhasta puheesta, niin voisiko yrittää välttää edes pahan puhumista?<br /><br />Neljänkymmenen päivän urakka: puhua toisista ihmisistä pelkkää hyvää. Ei pahaa sanaa. Koskee myös nettikirjoittelua. Paastoprojektin voisi viedä jopa niin pitkälle, että alkaisi puhua toisista hyvää selän takanaa. Se lienee hyvän puhumisen vaikein muoto.<br /><br />Kilvoittelukertoimia voi halutessaan vieläkin nostaa: ei ainoastaan puhu&nbsp; hyvää vaan myös selittää toisten törttöilyt parhain päin. Ihan Lutherin katekismuksen kahdeksannen käskyn selityksen hengessä. Luultavasti sellainen iskisi Efraimin paastorukouksen muihinkin kartettaviin henkiin, varsinkin vallanhimon henkeen. <br /><br />En nyt tarkoita mitään maireata mielistelyä tai alentuvaa mukahyvän puhumista. Tarkoitan oman ajattelun virittämistä hyvän näkemiseen toisessa.<br /><br />Siinä voi kyllä herätä se kiusallinen kysymys, että miksi tällainen touhu pitäisi rajoittaa vain muutamaan viikkoon vuodessa.<br /><br /></p> Tänään on laskiaistiistai. Eletään siis kevään kuuminta karnevaalisesonkia. Ymmärrettävistä syistä meillä päin ei paljon napa paljaana tico ticoa vedetä. Rajuhko pulkkamäki ja kermaa tursuava pulla korvaavat kuuman etelän villin menon.

Tästä alkaa pääsiäispaasto. Monet kristityt valmistautuvat ottamaan pääsiäisen vastaan tekemällä elämästä mahdollisimman yksinkertaista. Seitsemän viikkoa itsensä tutkimista, vaatimatonta elämää. Katumusta ja suunnan tarkistamista.

Ruokavalion yksinkertaistaminen paaston ajaksi ei ole itsetarkoitus. Ruokapaaston alkuperäinen tarkoitus oli vähentää kotihommiin käytettyä aikaa rukouksen ja itsetutkiskelun hyväksi.

Siinä mielessä mikropizzat ovat oivallisempaa paastoruokaa kuin trendikkäiden henkisyyslehtien monimutkaisilla resepteillä kokattu paastogourmet.

Paaston tarkoituksena on opiskella sitä, mikä tässä elämässä lopulta on niin tärkeätä, että eläminen ilman sitä olisi kuolemaakin pahempaa.

Aika harvan tarvehierarkiassa dallaspullat, alkoholi, tupakka tai makeiset kuuluvat siihen kategoriaan. Moni tietää sen, mutta moniko sen myös tuntee? Siinä taitaa olla yksi paaston pointsi. Oppia tuntemalla.

Nälän sietäminen opettaa myös muistamaan niitä, jotka oikeasti elävät puutteessa. Köyhiä ei tarvitse etsiä sieltä missä pippuri kasvaa. Suomessakin nähdään nälkää, eikä kysymys ole vain uusavuttomuudesta.

Ja mitä sitten vaikka olisikin? Ammattilaiset tietävät, että monet lapset eivät saa viikonloppuisin lämpimiä aterioita. On aivan sama, johtuuko nälkä köyhyydestä, avuttomuudesta tai välinpitämättömyydestä. Se on silti nälkää.

Houkutusten kukistaminen ja itsensä piinaaminen muistuttavat enemmän urheilusuoritusta kuin paastoa sanan hengellisessä mielessä.

Jos syntisen lihan kurittaminen olisi paaston tärkein asia, kannattaisi kokeilla mahdollisimman rasvaisia ruokia, paljon viinaa ja tupakkaa ynnä ylenpalttisia annoksia sekä sallittuja että kiellettyjä lisäaineita. Johan saisi tomumaja kyytiä.

Pikemminkin kuin viikkokausia kestävää nälän suorittamista tai itsetarkoituksellista huonoa oloa, kristillinen paastokilvoitus merkitsee jakamisen läksyä: meidän on opittava jakamaan omastamme, mikäli aiomme jatkaa elämää tällä planeetalla. Meidän on opittava tulemaan vähemmällä toimeen. Meidän on harjoiteltava sitä. Kreikan sana askesis merkitsi alun perin treenaamista.

Eikä jakaminen tarkoita vain turhasta luopumista. Se tarkoittaa niin rajua diiliä, että meidän on tasattava paitsi rikkaus ja hyvinvointi, myös maailman köyhyys ja kurjuus. Meidän hyvinvoivien olisi saatava niskaamme enemmän hätää, sillä ihmiskunnan hätä on yhteistä. Se kuuluu meille.

Meidän on jaettava hyvää ja otettava vastikkeeksi pahaa, sillä niin on oikein.

300-luvulla elänyt syyrialainen munkki nimeltään Efraim laati paastorukouksen, josta on tullut klassikko. Lyhyessä rukouksessa pyydetään, että Jumala, elämäni valtias, estäisi minusta ”laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen hengen” ja antaisi ”sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden hengen”.

Kristikunnan kuuluisimmassa paastorukouksessa ei ole sanaakaan makkaroista, piirakoista, leivoksista, kahvista, alkoholista, tupakasta tai suklaasta. Sen sijaan siinä puhutaan vallanhimosta, turhanpuhumisesta ja lähimmäisen tuomitsemisesta.

Voisi kokeilla vaikka turhasta puheesta paastoamista. Sanoisi vain välttämättömimmät.
Tai jos tuntuu liian vaikealta luopua aivan kaikesta turhasta puheesta, niin voisiko yrittää välttää edes pahan puhumista?

Neljänkymmenen päivän urakka: puhua toisista ihmisistä pelkkää hyvää. Ei pahaa sanaa. Koskee myös nettikirjoittelua. Paastoprojektin voisi viedä jopa niin pitkälle, että alkaisi puhua toisista hyvää selän takanaa. Se lienee hyvän puhumisen vaikein muoto.

Kilvoittelukertoimia voi halutessaan vieläkin nostaa: ei ainoastaan puhu  hyvää vaan myös selittää toisten törttöilyt parhain päin. Ihan Lutherin katekismuksen kahdeksannen käskyn selityksen hengessä. Luultavasti sellainen iskisi Efraimin paastorukouksen muihinkin kartettaviin henkiin, varsinkin vallanhimon henkeen.

En nyt tarkoita mitään maireata mielistelyä tai alentuvaa mukahyvän puhumista. Tarkoitan oman ajattelun virittämistä hyvän näkemiseen toisessa.

Siinä voi kyllä herätä se kiusallinen kysymys, että miksi tällainen touhu pitäisi rajoittaa vain muutamaan viikkoon vuodessa.

]]>
24 http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/64388-voisiko-pahan-puhumista-valttaa#comments Tue, 08 Mar 2011 09:00:52 +0000 Jaakko Heinimäki http://jaakkoheinimaki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/64388-voisiko-pahan-puhumista-valttaa